Polisman Duncan Brady kunde inte komma ihåg
om han började i kåren -70 eller -72.
Det kändes som om åren hade börjat flyta ihop,
och det var längese'n han tyckte att han fick nå't vettigt gjort.
Han satt i sin patrullbil och muttra' för sig själv:
"Jag borde slutat för längese'n."
Tju'fem år på Manhatten, först till fots och se'n i bil,
var som en ändlös vandring i en tunna full med skit.
Han kände inte längre någon glädje i sitt jobb,
för hur polisen än försökte så gick brottsligheten opp.
Han stanna' sin patrullbil och tänkte för sej själv:
"Vi har förlorat för längese'n."
Polisman Duncan Brady tog en kaffe på det fik
där han fikat varje kväll i tjänst i drygt halva sitt liv.
Han segla' mot negressen bakom disken, där hon stod
och sköljde glas och koppar som hon alltid hade gjort.
Han tänkte: "Hon har aldrig nån'sin haft en ledig kväll;
Hon borde slutat för längese'n."
Han titta' ut mot gatan, och den drägg som levde där.
Hit vallfärdade dom som måste stilla nå't begär.
Det stod langare och hallickar och horor överallt,
och i rännstenen låg alkisar och trashankar som svalt.
Han tänkte: "42:a Gatan är ett jävla träsk.
Dom borde sprängt den för längese'n."
Duncan Brady hade hustru och en son på nitton år.
Hans fru hade en älskare som hon träffa' då och då.
Men det rörde inte Brady, han var less på kärringen
för hon tjatade från det hon vakna' upp på morgonen.
Han skakade på huvudet och viska' för sej själv:
"Jag borde skilt mej för längese'n."
För Brady var hans ende son en främling i hans liv.
Så blir det när man inte hinner ge sin unge tid.
Om den ene går till jobbet när den andre går i säng
så ser man först i efterhand hur tiden far iväg.
Han knäppte uniformsjackan och sucka' för sej själv:
"Han gled ifrån mej för längese'n."
Duncan Brady reste sej försiktigt för sin onda rygg,
Och knalla' in på muggen för att lätta på sitt tryck.
Men just som han var färdig så hörde han ett skrik
från baren, och ett ljud som om nå'n krossade porslin.
Han lösgjorde revolvern? och väste för sej själv:
"Här borde hänt nå't för längese'n."
I baren stod två ynglingar i mask och grova skor,
På golvet kröp negressen runt i pölar av sitt blod.
Den längre utav rånarna fick syn på Brady först.
Så han höjde sin pistol och siktade mot snutens bröst.
Men Brady sköt direkt, och sedan sköt han om igen;
Han hade lärt sej för lenge se'n.
När ambulanserna kom fram till fiket var allting försent;
Två vita unga män och en negress fanns inte mer.
Och snart var baren fylld av journalister och polis,
Men Brady ville inte säja nå't om tragedin.
Han satt i sin patrullbil och muttra' för sig själv;
"Jag borde slutat för längese'n."
För vad ingen annan visste var att Bradys egen grabb
var en av dom som doldes bakom rånarmaskerna.
Han såg det när man hade dragit av dom huvorna,
och befälet fråga' Brady om han kände mördarna.
Då nickade han sorgset mot den ene ynglingen:
"Han var en jag kände för längese'n."
om han började i kåren -70 eller -72.
Det kändes som om åren hade börjat flyta ihop,
och det var längese'n han tyckte att han fick nå't vettigt gjort.
Han satt i sin patrullbil och muttra' för sig själv:
"Jag borde slutat för längese'n."
Tju'fem år på Manhatten, först till fots och se'n i bil,
var som en ändlös vandring i en tunna full med skit.
Han kände inte längre någon glädje i sitt jobb,
för hur polisen än försökte så gick brottsligheten opp.
Han stanna' sin patrullbil och tänkte för sej själv:
"Vi har förlorat för längese'n."
Polisman Duncan Brady tog en kaffe på det fik
där han fikat varje kväll i tjänst i drygt halva sitt liv.
Han segla' mot negressen bakom disken, där hon stod
och sköljde glas och koppar som hon alltid hade gjort.
Han tänkte: "Hon har aldrig nån'sin haft en ledig kväll;
Hon borde slutat för längese'n."
Han titta' ut mot gatan, och den drägg som levde där.
Hit vallfärdade dom som måste stilla nå't begär.
Det stod langare och hallickar och horor överallt,
och i rännstenen låg alkisar och trashankar som svalt.
Han tänkte: "42:a Gatan är ett jävla träsk.
Dom borde sprängt den för längese'n."
Duncan Brady hade hustru och en son på nitton år.
Hans fru hade en älskare som hon träffa' då och då.
Men det rörde inte Brady, han var less på kärringen
för hon tjatade från det hon vakna' upp på morgonen.
Han skakade på huvudet och viska' för sej själv:
"Jag borde skilt mej för längese'n."
För Brady var hans ende son en främling i hans liv.
Så blir det när man inte hinner ge sin unge tid.
Om den ene går till jobbet när den andre går i säng
så ser man först i efterhand hur tiden far iväg.
Han knäppte uniformsjackan och sucka' för sej själv:
"Han gled ifrån mej för längese'n."
Duncan Brady reste sej försiktigt för sin onda rygg,
Och knalla' in på muggen för att lätta på sitt tryck.
Men just som han var färdig så hörde han ett skrik
från baren, och ett ljud som om nå'n krossade porslin.
Han lösgjorde revolvern? och väste för sej själv:
"Här borde hänt nå't för längese'n."
I baren stod två ynglingar i mask och grova skor,
På golvet kröp negressen runt i pölar av sitt blod.
Den längre utav rånarna fick syn på Brady först.
Så han höjde sin pistol och siktade mot snutens bröst.
Men Brady sköt direkt, och sedan sköt han om igen;
Han hade lärt sej för lenge se'n.
När ambulanserna kom fram till fiket var allting försent;
Två vita unga män och en negress fanns inte mer.
Och snart var baren fylld av journalister och polis,
Men Brady ville inte säja nå't om tragedin.
Han satt i sin patrullbil och muttra' för sig själv;
"Jag borde slutat för längese'n."
För vad ingen annan visste var att Bradys egen grabb
var en av dom som doldes bakom rånarmaskerna.
Han såg det när man hade dragit av dom huvorna,
och befälet fråga' Brady om han kände mördarna.
Då nickade han sorgset mot den ene ynglingen:
"Han var en jag kände för längese'n."
inviata da Ceil Herman - 17/10/2018 - 02:04
Lingua: Inglese
English translation by Ceil Herman
DUNCAN BRADY
Police Officer Duncan Brady couldn't remember
if he joined the Police Corps in 1970 or 1972.
It felt as if the years had begun to flow together.
and it was long ago he thought he had done something sensible.
He sat in his patrol car and muttered to himself:
“I should have quit long ago.”
Twenty five years in Manhattan, first on foot and then by car,
it was like an endless wandering in a barrel full of shit.
He no longer felt any happiness in his job,
for though the police tried, crime increased.
He stayed in his patrol car and thought to himself:
"We (the police) have lost a long time ago."
Policeman Duncan Brady took a coffee at the cafe
where he took his break every night in duty for approximately half his life
He sailed past the black woman behind the counter, where she stood
and washed the glasses and cups the way she had always done.
He thought: "She has never had a free night;
She should have quit long ago.”
He looked out at the street, and those bums who lived there.
This is where they came to subdue their desire.
There stood drug pushers and pimps and whores everywhere,
and in the gutters lay drunkards and ragamuffins who starved.
He thought: "42nd Street is a fucking swamp.
They should have blown it up a long time ago.”
Duncan Brady had a wife and a 19 year old son.
His wife had a lover who she met with now and then.
But Brady didn’t care, he was fed up with her
For she nagged him from the moment when she woke in the morning.
He shook his head and whispered to himself:
"I should have left her long ago."
Brady's only son was like a stranger in his life.
That's the way it is when one has no time to give his youngster.
If one goes to his job while the other goes to bed
one can only see in hindsight how time passes by.
He buttoned his uniform jacket and sighed to himself:
"He slipped away from me long ago."
Duncan Brady stood up carefully because of his painful back,
and popped in quickly into the restroom to ease the pressure.
But just as he was finished, he heard a scream
from the bar, and a sound like porcelain breaking.
He took his gun and hissed to himself:
“Something should have happened here long ago.”
In the bar stood 2 young men with masks and coarse shoes,
On the floor the black woman crept around in a puddle of her blood.
The taller of the robbers saw Brady first.
So he raised his gun and then aimed at the policeman's chest.
But Brady shot direct and then he shot again;
He had learned how long ago.
When the ambulance came to the cafe, everything was too late;
Two white men and a black woman were no longer alive.
And soon the bar was filled with journalists and police.
But Brady didn't want to say anything about the tragedy.
He sat in his police car and muttered to himself;
"I should have quit long ago."
For what no one knew was that Brady's own son
was one of those hidden behind the robbers mask.
He saw it when they took off the hoods,
and the commanding officer asked Brady if he knew the murdered ones.
He nodded sadly toward one of the young men:
"He was one I knew a long time ago."
Police Officer Duncan Brady couldn't remember
if he joined the Police Corps in 1970 or 1972.
It felt as if the years had begun to flow together.
and it was long ago he thought he had done something sensible.
He sat in his patrol car and muttered to himself:
“I should have quit long ago.”
Twenty five years in Manhattan, first on foot and then by car,
it was like an endless wandering in a barrel full of shit.
He no longer felt any happiness in his job,
for though the police tried, crime increased.
He stayed in his patrol car and thought to himself:
"We (the police) have lost a long time ago."
Policeman Duncan Brady took a coffee at the cafe
where he took his break every night in duty for approximately half his life
He sailed past the black woman behind the counter, where she stood
and washed the glasses and cups the way she had always done.
He thought: "She has never had a free night;
She should have quit long ago.”
He looked out at the street, and those bums who lived there.
This is where they came to subdue their desire.
There stood drug pushers and pimps and whores everywhere,
and in the gutters lay drunkards and ragamuffins who starved.
He thought: "42nd Street is a fucking swamp.
They should have blown it up a long time ago.”
Duncan Brady had a wife and a 19 year old son.
His wife had a lover who she met with now and then.
But Brady didn’t care, he was fed up with her
For she nagged him from the moment when she woke in the morning.
He shook his head and whispered to himself:
"I should have left her long ago."
Brady's only son was like a stranger in his life.
That's the way it is when one has no time to give his youngster.
If one goes to his job while the other goes to bed
one can only see in hindsight how time passes by.
He buttoned his uniform jacket and sighed to himself:
"He slipped away from me long ago."
Duncan Brady stood up carefully because of his painful back,
and popped in quickly into the restroom to ease the pressure.
But just as he was finished, he heard a scream
from the bar, and a sound like porcelain breaking.
He took his gun and hissed to himself:
“Something should have happened here long ago.”
In the bar stood 2 young men with masks and coarse shoes,
On the floor the black woman crept around in a puddle of her blood.
The taller of the robbers saw Brady first.
So he raised his gun and then aimed at the policeman's chest.
But Brady shot direct and then he shot again;
He had learned how long ago.
When the ambulance came to the cafe, everything was too late;
Two white men and a black woman were no longer alive.
And soon the bar was filled with journalists and police.
But Brady didn't want to say anything about the tragedy.
He sat in his police car and muttered to himself;
"I should have quit long ago."
For what no one knew was that Brady's own son
was one of those hidden behind the robbers mask.
He saw it when they took off the hoods,
and the commanding officer asked Brady if he knew the murdered ones.
He nodded sadly toward one of the young men:
"He was one I knew a long time ago."
inviata da Ceil Herman - 17/10/2018 - 02:44
Lingua: Finlandese
Traduzione finlandese / Finnish translation / Traduction finnoise / Finsk översättning / Suomennos: Juha Rämö
DUNCAN BRADY
Duncan Brady ei enää jaksanut muistaa,
tuliko hänestä poliisi vuonna 71 vai 72.
Tuntui kuin vuodet olisivat alkaneet sulaa yhteen.
Oli kauan siitä, kun hän viimeksi tunsi tehneensä jotain järkevää.
Hän istui partioautossaan ja mutisi itsekseen:
»Olisi pitänyt lopettaa aikoja sitten.«
Kaksikymmentäviisi vuotta Manhattanilla, ensin jalan ja sitten autolla,
oli kuin loputon vaellus paskaa täynnä olevassa tynnyrissä.
Hän ei enää tuntenut mitään iloa työstään,
sillä vaikka poliisi kuinka yritti, rikollisuus vain lisääntyi.
Hän pysäytti partioautonsa ja ajatteli mielessään:
»Olemme menettäneet pelin aikoja sitten.«
Poliisimies Duncan Bardy meni kahville baariin,
jossa hän oli käynyt joka iltavuorolla yli puolet elämästään.
Hän purjehti kohti tiskiä, jonka takana musta nainen
huuhtoi laseja ja kahvikuppeja kuten aina ennenkin.
Hän ajatteli: »Tuolla naisella ei ole koskaan ollut vapaailtaa.
Hänen olisi pitänyt lopettaa aikoja sitten.«
Brady katsoi ulos ikkunasta ja näki kadulla elävän roskasakin,
toivioretkeläisiä, joiden piti saada jokin tarve tyydytetyksi,
huumekauppiaita, sutenöörejä ja huoria kaikkialla
ja katuojassa puliukkoja ja kerjäläisiä nälissään.
Hän ajatteli: »42. katu on yksi helvetin mutalammikko.
Se olisi pitänyt panna matalaksi aikoja sitten.«
Duncan Bardylla oli vaimo ja yhdeksäntoista vanha poika.
Vaimolla oli rakastaja, jota hän tapasi silloin tällöin.
Mutta Brady ei piitannut siitä, hän oli kyllästynyt eukkoon,
joka alkoi nalkuttaa heti saatuaan aamulla silmänsä auki.
Hän pudisti päätään ja sanoi hiljaa itsekseen:
»Olisi pitänyt erota aikoja sitten.«
Ainoa poika oli Bradylle kuin vieras ihminen.
Niin käy, kun ei ehdi antaa lapselleen aikaa.
Jos toinen lähtee töihin, kun toinen menee nukkumaan,
tajuaa vasta jälkeenpäin, kuinka aika karkaa käsistä.
Pusakkansa nappeja hypistellen hän huokaisi itsekseen:
»Hän karkasi käsistäni aikoja sitten.«
Duncan Brady nousi kipeää selkäänsä varoen
ja meni vessaan keventämään paineitaan.
Juuri kun hän oli valmis, hän kuuli baarista huudon
ja äänen ikään kuin joku olisi särkenyt posliinia.
Hän tarttui revolveriinsa ja suhahti itsekseen:
»Täällä olisi pitänyt tehdä jotain aikoja sitten.«
Baarissa oli kaksi nuorta naamiotuneina ja karkeissa kengissä.
Lattialla musta nainen kieriskeli omassa veressään.
Pidempi ryöstäjistä näki Bradyn ensin.
Hän kohotti aseensa kohti poliisin rintaa.
Mutta Brady ampui heti, ja sitten hän ampui uudestaan.
Hän oli oppinut läksynsä aikoja sitten.
Kun ambulanssi tuli paikalle, kaikki oli jo myöhäistä.
Kaksi valkoista miestä ja musta nainen olivat poissa.
Ja pian baari oli täynnä lehtimiehiä ja poliiseja,
mutta Brady ei halunnut sanoa murhenäytelmästä mitään.
Hän istui partioautossaan ja mutisi itsekseen:
»Olisi pitänyt lopettaa aikoja sitten.«
Sillä kukaan toinen ei tiennyt, että Bradyn oma poika
oli toinen naamioituneista ryöstäjistä.
Hän huomasi sen, kun naamiot riisuttiin
ja esimies kysyi, tunsiko hän murhaajia.
Nyökäten surullisena toisen nuorukaisen suuntaan hän sanoi:
»Hän oli eräs, jonka tunsin aikoja sitten.«
Duncan Brady ei enää jaksanut muistaa,
tuliko hänestä poliisi vuonna 71 vai 72.
Tuntui kuin vuodet olisivat alkaneet sulaa yhteen.
Oli kauan siitä, kun hän viimeksi tunsi tehneensä jotain järkevää.
Hän istui partioautossaan ja mutisi itsekseen:
»Olisi pitänyt lopettaa aikoja sitten.«
Kaksikymmentäviisi vuotta Manhattanilla, ensin jalan ja sitten autolla,
oli kuin loputon vaellus paskaa täynnä olevassa tynnyrissä.
Hän ei enää tuntenut mitään iloa työstään,
sillä vaikka poliisi kuinka yritti, rikollisuus vain lisääntyi.
Hän pysäytti partioautonsa ja ajatteli mielessään:
»Olemme menettäneet pelin aikoja sitten.«
Poliisimies Duncan Bardy meni kahville baariin,
jossa hän oli käynyt joka iltavuorolla yli puolet elämästään.
Hän purjehti kohti tiskiä, jonka takana musta nainen
huuhtoi laseja ja kahvikuppeja kuten aina ennenkin.
Hän ajatteli: »Tuolla naisella ei ole koskaan ollut vapaailtaa.
Hänen olisi pitänyt lopettaa aikoja sitten.«
Brady katsoi ulos ikkunasta ja näki kadulla elävän roskasakin,
toivioretkeläisiä, joiden piti saada jokin tarve tyydytetyksi,
huumekauppiaita, sutenöörejä ja huoria kaikkialla
ja katuojassa puliukkoja ja kerjäläisiä nälissään.
Hän ajatteli: »42. katu on yksi helvetin mutalammikko.
Se olisi pitänyt panna matalaksi aikoja sitten.«
Duncan Bardylla oli vaimo ja yhdeksäntoista vanha poika.
Vaimolla oli rakastaja, jota hän tapasi silloin tällöin.
Mutta Brady ei piitannut siitä, hän oli kyllästynyt eukkoon,
joka alkoi nalkuttaa heti saatuaan aamulla silmänsä auki.
Hän pudisti päätään ja sanoi hiljaa itsekseen:
»Olisi pitänyt erota aikoja sitten.«
Ainoa poika oli Bradylle kuin vieras ihminen.
Niin käy, kun ei ehdi antaa lapselleen aikaa.
Jos toinen lähtee töihin, kun toinen menee nukkumaan,
tajuaa vasta jälkeenpäin, kuinka aika karkaa käsistä.
Pusakkansa nappeja hypistellen hän huokaisi itsekseen:
»Hän karkasi käsistäni aikoja sitten.«
Duncan Brady nousi kipeää selkäänsä varoen
ja meni vessaan keventämään paineitaan.
Juuri kun hän oli valmis, hän kuuli baarista huudon
ja äänen ikään kuin joku olisi särkenyt posliinia.
Hän tarttui revolveriinsa ja suhahti itsekseen:
»Täällä olisi pitänyt tehdä jotain aikoja sitten.«
Baarissa oli kaksi nuorta naamiotuneina ja karkeissa kengissä.
Lattialla musta nainen kieriskeli omassa veressään.
Pidempi ryöstäjistä näki Bradyn ensin.
Hän kohotti aseensa kohti poliisin rintaa.
Mutta Brady ampui heti, ja sitten hän ampui uudestaan.
Hän oli oppinut läksynsä aikoja sitten.
Kun ambulanssi tuli paikalle, kaikki oli jo myöhäistä.
Kaksi valkoista miestä ja musta nainen olivat poissa.
Ja pian baari oli täynnä lehtimiehiä ja poliiseja,
mutta Brady ei halunnut sanoa murhenäytelmästä mitään.
Hän istui partioautossaan ja mutisi itsekseen:
»Olisi pitänyt lopettaa aikoja sitten.«
Sillä kukaan toinen ei tiennyt, että Bradyn oma poika
oli toinen naamioituneista ryöstäjistä.
Hän huomasi sen, kun naamiot riisuttiin
ja esimies kysyi, tunsiko hän murhaajia.
Nyökäten surullisena toisen nuorukaisen suuntaan hän sanoi:
»Hän oli eräs, jonka tunsin aikoja sitten.«
inviata da Juha Rämö - 21/10/2018 - 13:25
×
![]()
Text och musik/Lyrics and music: Björn Afzelius
Album: Elsinore
"Duncan Brady" is on the final album of Björn Afzelius released in 1999. As with other Afzelius songs including "Morristown" and "The American Way," it effectively expresses the tragedy of death due to guns in America.